Ensimmäinen viikko takana

Blogin perustamisesta on vasta päivä, mutta hoitovapaa on jatkunut jo reilusti toisen viikon puolelle. En voi väittää perusrutiinien vielä löytyneen, enkä sitä oikeastaan kyllä odottanutkaan. Ensimmäisellä hoitovapaalla tuntui, että vasta parin-kolmen kuukauden jälkeen päivät kuluivat jonkinlaista vakiokaavaa noudattaen, joten odotusarvo sakkokierroksella on osapuilleen niillä samoilla kulmilla. Lapset ovat onneksi suhtautuneet vuoronvaihtoon äidin ja isän välillä verrattain hyvin. Asiaa varmasti edesauttoi juuri ennen hoitovapaata pidetty isäkuukausi, jonka aikana isän läsnäoloon päivittäisessä arjessa ehti jo tottua.

Hoitovapaan alku on kulunut pienoisen flunssa-aallon kourissa, joka on luonnollisesti omalta osaltaan hankaloittanut rutiinien löytymistä. Sairastelu johti myös epätyypillisiin yövalvomisiin lasten kanssa ja yhtenäkin yönä valvoimme nuorimmaisen kanssa kolmisen tuntia käyttäen ajan syöttötuolin kasaamiseen, yöpalan syömiseen ja satujen lukemiseen. Perheen naiset saivat sentään nukkua.

Onkin kokonaan toinen kysymys, onko lapsiperheessä tyypillistä päivää edes olemassa? Tietyt elementit toki pyritään pitämään vakiona, kuten ruokailuajat, pesuhetket ja nukkumaanmenoaika, mutta esimerkiksi kauppareissut, harrastukset ja ruoanlaitto tekevät parhaansa sekoittaakseen kellontarkoiksi laadittuja suunnitelmia. Onneksi kukaan perheessämme ei tunnu olevan erityisen paljon tarkkojen rutiinien tarpeessa ja päivistä jotenkin selvitään aina yksi kerrallaan.

Henkilökohtainen havainto, jonka kyllä oikeastaan arvasin ja tiesin jo etukäteen, on se, ettei "omaa aikaa" kahden lapsen kanssa oikeasti ole. Yhtä muksua hoivatessa sai hengähtää edes sen hetken, kun lapsi oli päiväunilla ja muutenkin päivät sujuivat pääsääntöisesti vähän rauhallisemmin. Nyt kahden tenavan ravatessa ympäri huushollia kuluu aikaa joko kotia hoitaessa, sotkuja siivotessa, leikkeihin osallistuessa tai riitoja ratkoessa. Nuorimmaisen ollessa päiväunilla yritän saada raivattua vähän aikaa teekupposen juomiseen, mutta muuten yritän viettää sen pätkän esikoisen kanssa. Vaippaikäinen tarvitsee väkisinkin enemmän huomiota ja syliä kuin kolmevuotias, joten päiväunien aikaan yritän kompensoida tätä huomion puutetta toisen kanssa.

Viikon ehdoton tähtisaavutus kuuluu pojallemme. Pitkään aikaan ruoan syöminen itse ei kiinnostanut lainkaan, mutta viimeisen viikon aikana on ruoka alkanut löytää tiensä suuhun omaa lusikkaa käyttäen. Olinkin jo ehtinyt unohtaa, kuinka mukavaa on, kun ruokailun aikana saa syödä oman ruokansa lämpimänä, samaan aikaan muun perheen kanssa. Jälleen yksi merkkipaalu saavutettu nuoren miehen elämässä.

Summa summarum: Ensimmäisen hoitovapaaviikon saldoksi jäi muutama peruttu harrastuskerta, turha retki Jorvin päivystykseen ja koko perheen retki Luonnontieteelliseen museoon. Kotona ollessa on leikitty (lähes) kyllästymiseen saakka juhlia legopalikkaherkkupöytineen ja taisteltu syömisestä sekä lastenohjelmien katsomisesta. Aika normiviikko siis.

Piilosilla